• Katri

Paskaa tekstiä

Tekstintuottajana kamppailen jatkuvasti esimerkiksi tällaisten ajatusten kanssa:

Pitääköhän kukaan tästä?

Onkohan tämä hyvä? Itse asiassa – onkohan tämä edes riittävän hyvä?

Joku toinen osaisi aivan varmasti tehdä paremman.

Loukkaantuukohan joku? Entä jos kukaan ei edes loukkaannu?

Ei hemmetti, tämä on läpeensä paskaa.

*Painaa deleteä*




Samalla tiedostan ja tiedän, että mielipiteitä tekstistä löytyy yhtä paljon kuin lukijoitakin. Tiedetään, kuulostaa kliseiseltä – ja kuluneet ilmaisut, hyvänen aika, ovat niitä, joita tekstissä pitää ensisijaisesti välttää. (Vain ummehtuneet fraasit ja pohjaan palaneet sanonnat ajavat kliseiden edelle).

Se mikä miellyttää Johannaa, ei miellytäkään Susannaa. Siitä, mistä Tea ei vaihtaisi sanaakaan, löytää Tiia monta sellaista kohtaa, jotka vaativat vielä viilausta. Se mikä on tänään hyvä, onkin huomenna surkea. Se, mikä toimi viimeksi, ei toimikaan nyt. Äidit ja tyttäret ja sitä rataa (oliko niistä fraaseista jotain puhetta juuri?). Ja nyt ei tosiaankaan puhuta teksteistä, jotka voi varsin hyvin rankata huonoiksi esimerkiksi jatkuvasti vilahtelevien kirjoitusvirheiden vuoksi.


Ehkä se voisi olla vähän hauskempi?


Pitäisikö sen olla asiallisempi, vakavampi, uskottavampi, asiantuntijamaisempi.


Olisi hyvä saada positiivisempi sävy, lisää rentoutta!


Pidempi saisi olla.


Lyhyempi, parempi.


Pidempi, parempi.


Samahan se on kaikessa luovassa: valokuva tai elokuva, kirja tai runo, piirros tai tatuointi. Toinen tykkää, toinen ei, vaikea on miellyttää kaikkia.


Minä olen kirjoittanut tekstejä, jotka ovat päätyneet viikonloppuna ilmestyneen printtilehden paraatipaikalle ilman korjauksen korjausta. Ja olen kirjoittanut niitäkin tekstejä, joihin on pyydetty viilauksia, vähän lisäviilauksia ja sitten vielä lisäviilausten lisäviilauksia. Mutta olen myös kirjoittanut sellaisia tekstejä, joita lukiessa olen myhäillyt tyytyväisenä ja lopuksi taputellut itseäni olkapäälle ällistyttävästä nokkeluudestani, lukenut ääneen ylpeänä. Ja olen kirjoittanut tekstejä, joita lukiessa tekisi mieli nostaa kädet silmien eteen vähän niin kuin alkuperäistä The Blair Witch Projectia 90-luvun lopussa katsoessa (vai olenko ainoa, jonka mielestä se oli ihan oikeasti karmiva leffa).


Mutta oliko mikään näistä teksteistä sitten yksiselitteisen loistava, yksiselitteisen hyvä, yksiselitteisen huono tai yksinkertaisen yksiselitteisesti paska?


Yksi vastaus löytyy Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan Miksi en kirjoittaisi? -kirjasta. Siinä on kappale, jonka haluaisin kehystää huoneentauluksi:


“Lukijalla on täysi vapaus ja oikeus pitää tai olla pitämättä lauseistani. Hän voi tulkita ne miten haluaa. Se on sekä ihanaa, että pelottavaa. Ja toisaalta se on myös samantekevää, sillä en voi kantaa kaikkea vastuuta kenenkään lukuelämyksestä. On kovin paljon asioita, joihin en voi vaikuttaa. Voin tehdä tekstistä niin hyvää kuin osaan, mutta lukijalla on henkilöhistoriansa, lukutottumuksensa, moraalinsa, estetiikkansa, elämäntilanteensa, ympäristönsä häiriötekijät… Ja kaikki ne vaikuttavat siihen, miten kirjoitukseni otetaan vastaan. On vapauttavaakin ymmärtää, että kaikki ei johdu minusta, minun sanoistani. ”


Tähän on hyvä palata, kun tekstinkäsittelyohjelma seuraavan kysyy:


”Oletko varma, että haluat poistaa tiedoston?”